Heinolan taidemuseon näyttelyvuoden avaa katsaus viiden taiteilijan tuotantoon. Teokset on valittu Niilo Helanderin säätiön ja Malvan kokoelmista. Näyttelyn nimi viittaa taiteilijoiden teoksiin ja tekemisen tapoihin. Kaikkien työskentely painottuu toisen maailmansodan jälkeisiin vuosikymmeniin ja tyylillisesti heidän teoksensa käyvät keskustelua esittävän ja ei-esittävän välillä.
Kaikki viisi taiteilijaa ovat edustettuina Heinolaan talletetussa Niilo Helanderin säätiön kokoelmassa muodostaen sen keskeisen sisällön. Kokoelmaa on esitelty useissa yhteyksissä, mutta tällä kertaa valittujen taiteilijoiden kuvaa on haluttu laajentaa teoslainoilla Lahden Malvan kokoelmasta.
Tuomas von Boehmin (1916–2000) ateljee oli myös taiteilijoiden kokoontumispaikka. Siellä olivat mukana mm. Helge Dahlman ja Heikki A. Reenpää, joka sittemmin vastasi pääosin Helanderin säätiön kokoelman hankinnoista. Grafiikka yhdisti ryhmän taiteilijoita 1950-luvulla ja he tekivät esimerkiksi litografioita Tilgmanin ammattipainajien avustamina. Von Boehmin teoksissa näkyy vahvasti Espanjan vaikutus. Asetelmien esineet ja maisemat saivat usein arkaistisen väriskaalan ja vähäiset valöörit vahvistavat vaikutelmaa väriaskeesista.
Helge Dahlman (1924–1979) kävi Suomen Taideakatemian koulun 1943–1945. Dahlman aloitti 1940-luvulla ekspressionistisena maalarina mutta siirtyi sitten 1950-luvulla vähitellen pointillismin kautta lähemmäs realismia. Hänen tuotantonsa on monipolvista ja moneen kertaan muuttuvaa. Dahlmanille modernin taiteen löytöretket eivät olleet koskaan kokonaan irrallaan vanhan taiteen ilmiöistä. Hän esiintyi usein samoissa näyttelyissä von Boehmin kanssa.
Mauno Hartman (1930–2017) palasi lukuisten opiskeluvuosien jälkeen Italiasta kotiin Turkuun 1959. Hän näki puoliksi puretun hirsitalon Puutarhakadun varrella lähellä Mikaelin kirkkoa. Siinä oli pystyssä enää perusrakenteet ja kattotuolit. Komeat vanhat hirret vertautuivat abstraktiin konstruktioon ja Hartman tunsi, että siinä löytyi oma alue, joka ”Tuntui pirun kuumalta asialta”. Hän onkin tullut tunnetuksi suurista hirsiveistoksistaan, mutta tuotantoon kuuluu myös maalauksia ja pienemmän mittakaavan veistoksia.
Ahti Lavonen (1928–1970) tempautui informalismin pyörteisiin 1960-luvun alussa. Silloin heräsi kiivas taidekiista konservatiivisten ja uudistusmielisten välille ja Lavosesta tuli nuoren polven keulahahmo. Esteettistä objektia (=taideteosta) tärkeämmäksi nousi luova prosessi, joka alkoi ”tyhjältä pöydältä vailla käsitystä lopputuloksesta”. Ilmaisullinen vapaus vaati perinteisten sommittelun ja perspektiivin sääntöjen hylkäämistä. Karkeamassaisten maalausten reliefitekstuuri tarjosi mahdollisuuden lähestyä tyhjän tilan kokemusta. Vastapainona niistä avautuu huomio näkyvän maailman läheltä katsottuihin yksityiskohtiin, kallion rosoihin tai seinän rappaukseen. Valkeaa pohjaa elävöittävät vain harvat aksentit kuten hopea tai kirkas keltainen.
Per Stenius (1922–2014) herätti huomiota 1940–50-luvun taitteessa uuden, dynaamisen taiteilijasukupolven edustajana. Stenius tutki teoksissaan esittävän ja abstraktin suhdetta, ja häntä pidettiin merkittävänä modernistina. Stenius kuitenkin vetäytyi varhain kaikesta julkisuudesta ja matkusteli hyvin paljon. Poissaolo ja yhteisöllisyyden vierastaminen johtivat osaltaan siihen, että Stenius on ollut taiteilijana verraten vähän tunnettu.
Tyylikausien rajalla Heinolan taidemuseossa 21.1.-19.2.2023.
