Heinolan kansalaisopiston Tarina taotaan sanoista -luovan kirjoituksen ryhmä on tuottanut Heinolan Uutisiin tarinoita, joiden inspiraation lähteenä on Heinolan Seminaarin miljöö.
Luotamme vankasti lehden lukijan valistuneeseen kaunokirjallisen tekstin ymmärrykseen ja hyvään medialukutaitoon. Tässä kohtaa muistamme vanhastaan tutun lukuohjeen, kaikki lehteen painettu ei ole totta.
Päärakennus on homeessa
– Kuulin, että seminaarin päärakennus on homeessa ja että kaikki vanhat huonekalut on rikottu!
– Ei voi olla totta…
– Kyllä on, toinen todisti.
Keskustelu kahvilassa, minä sivusta kuuntelin. Kyllä vain, toinen oli päässyt siellä käymään, home siellä todella haisi, hän ei kauan ollut voinut viipyä. Maan tasalle vain, purettava koko höskä!
Mutta ei, eihän se voinut olla – milloin nuo ihmiset ovat siellä käyneet…näyttävät minua vanhemmilta…ehkä silloin kun toiminnan päättymisestä oli joitakin vuosia…
Minäpä nousen.
-Hei anteeksi, en voinut olla kuulematta. Lähtisittekö mukaani, ihan hetkeksi vain. Hämmästyneet keskustelijat nousivat ja äkkiä olimme Seminaarin pihalla. Seminaarin, Heinolan helmen!
Eiväthän he hetkeen olleet paikalla käyneet, näin heidän hämmästyksensä, mitä on tapahtunut!
Tuossa päärakennuksen edessä vielä vanhat kirsikkapuutkin, juuri nyt kukassa kuin tilauksesta.
– Tulkaa, mennään sisään.
Tekisi mieleni sanoa, haistakaa nyt home, mutta ei, en pilaa heidän hämmästystään.
Talo aukeaa ja ottaa meidät vastaan. Kaikki on korjattu, maalattu, mietitty tarkasti entiseen malliin – minun ei tarvitse puhua, ei selostaa – katselemme, katsomme vain.
Kaikki työ ja touhu tekee talosta upean, se on ottanut suojiinsa niin virkailijat toimistoineen, kahvilan pitäjät, ruuan valmistajat. Kaikki, joita kaupungissa tarvitaan, muusikot, taiteilijat, lasten tanssiryhmät. Kevään aurinko kultaa portaikon ja jokainen vanha tuoli ja huonekalu on paikallaan. Vieraani, keskustelijat ovat hämmästyksestä silmät selällään, suut auki, toinen saa supistua, että minä en tiennyt! Etpä tiennyt, niin!
Vien heidät takaisin ulos, kuljemme uudelleen istutetun puutarhan polkua pitkin vanhan johtajan talon ympäri. Ihastelemme sen väritystä, entiseen tapaan tehtyä ulkomaalausta.
Sisältä kuuluu musiikkia. Sinnekin menemme, sielläkin meidät otetaan vastaan yli 100–vuotiaan tyylillä ja hartaudella. Talo on yhtä lailla kunnostettu kuin päärakennus, tuore maali vielä tuoksuu eikä homeesta ole tietoakaan. Ja miten portaita laskeutuu joukko naisia, tummissa juhlapuvuissa – isotätini mun! Ja ensimmäinen vuosikurssi on tullut johtajan luo kylään onnittelemaan syntymäpäivänään!
Jäämme katselemaan sivusta, kuuntelemme, kuulemme vanhan ajan puhetta, kuinka kunnioittavasti oppilaat, tulevat kansakoulun opettajat, johtajaansa puhuttelevat.
Nyt keskustelijat kahvilapöydästä, ne juoruilijat, herättävät minut. – Mutta isotätini näin!
Portaita laskeutuu ryhmä näyttelijöitä, joiden perässä siirrymme päärakennuksen juhlasaliin katsomaan Heinolan kansalaisopiston Tarinankirjoittajien töiden pohjalta sovitettua näytelmää, Kun Suomen tytöt opiskelemaan lähtivät.
Vai oliko näytelmän nimi, Pappa sittenkin päästi nuorimman tyttärensä Heinolan seminaariin!
Tarja Kaarina Tapiola
