Heinolan kansalaisopiston Tarina taotaan sanoista -luovan kirjoituksen ryhmä on tuottanut Heinolan Uutisiin tarinoita, joiden inspiraation lähteenä on Heinolan Seminaarin miljöö.
Luotamme vankasti lehden lukijan valistuneeseen kaunokirjallisen tekstin ymmärrykseen ja hyvään medialukutaitoon. Tässä kohtaa muistamme vanhastaan tutun lukuohjeen, kaikki lehteen painettu ei ole totta.
Syvälle ja korkealle!
Seminaarilla, 28. toukokuuta armon vuonna 1912
Rakas Signe,
tällaisina päivinä toivon, että minulle olisi suotu tuota samaa muovautuvaa luonteenlujuutta kuin sinulle. Sitä, joka sopeutuu, nöyrtyy vahvempansa edessä kuin Jumalan karitsa Herran huoneen kynnyksellä. Sinä olet taipuisa kuin pajuvitsa, ja juuri siksi sinä pärjäät, missä vain.
Miten minä taas aina ajaudun hankaluuksiin ja kahnauksiin?
Tänään kävelin tavalliseen tapaani seminaarille. Aamu oli ollut suopea, joten olin hyväntuulinen, vireä suorastaan. Vastaan tuli rouvia ja herroja aamupromenadillaan, ja nostin kaikille tasapuolisesti hattua. Koulutuslaitoksen keltaiset seinät ja sirot koristeleikkaukset hehkuivat alkukesän kirkkaassa valossa, ja mielenmaisemani oli suorastaan ylevä, kun astuin sisään työpaikalleni.
Hetken minusta tuntui, kuin kaikki olisi ollut ennallaan.
Jätin kevätmanttelini opettajainhuoneen naulakkoon, ja harpoin kevyin askelin kaksi askelmaa kerrallaan portaikkoa ylös. Suuntasin suoraan käytävän päähän, ja avasin luokkahuoneeni oven. Vastaan pelmahti aavistuksen ummehtunut, vanhojen kirjojen ja pölyä keränneiden paperipinojen haju. Voi Signe, nämä järjestelyasiat eivät todella kuulu minun vahvuuksiini.
Kävin ensitöikseni avaamassa luokan perältä ikkunan, jäin hetkeksi nojaamaan ikkunalautaan ja hengittämään sisälle tulvivaa raikasta ilmaa. Se puhalsi suoraan virralta, ja toi mukanaan kirpeän raikkaan aavistuksen keväisen jokirannan tuoksua. Suljin silmäni. Keväisen Kymeen pyörteet, ja sen rannoilla koivuihin puhkeavat hiirenkorvat…
Ajatukseni keskeytti napakka koputus. ”Sisään”, äyskäisin. Ovi avautui. Tulija oli itse rehtori Ahlgrén. Hän sulki oven perässään, käveli luokseni avonaisen ikkunan luo ja seisahtui. Rehtori katseli Maaherran puistoon avautuvaa maisemaa hiljaisuuden vallitessa ja risti kätensä.
”Rehtori Ahlgrénilla on ilmeisesti toimitettavaa?” kysyin varovaisesti. Rehtori siirsi katseensa puiston lehtikuusista hitaasti minuun. Hänen ilmeensä oli tutkimaton, armoton ja säälivä samaan aikaan.
”Olen saanut tietooni, että lehtori Högfors on vältellyt yleisvaltakunnallisen lainsäädännön velvoitteita”. Syyttävä hiljaisuus laskeutui taas huoneeseen. Yritin ymmärtää äsken kuulemani, ja kesti hetken, ennen kuin sain kakisteltua kurkkuni.
”Mitä rehtori Ahlgrén mahtaa tarkoittaa?”
”Lehtori Högfors tietää kyllä, mitä tarkoitan. Duuma on säätänyt, että oppilaitoksemme on tarjottava tuleville kansakoulun opettajattarille riittävät valmiudet opettaa suurruhtinaskuntamme lapsille myös venäjän alkeita. Tämä säädös ei toteudu, jos lehtori käyttää kaikki viikkotuntinsa suomalaisen kansanrunouden ja fennomaanien tekstien tulkintaan!”
Rehtori Ahlgrén hiljeni ja katsoi minua pisteliäästi. Sitten hän huokaisi raskaasti ja antoi katseensa taas vieriä ulos ikkunasta.
”Kyllähän minä ymmärrän sinua, Kustaa”, rehtori hengähti.
”Tämän kotkan siipien suojassa emme ole levollisia sen paremmin me kuin seminaarikaan. Mutta jätä se Kalevala nyt pois hetkeksi, jos vaikka tarkastuskomitea tulee vierailulle.”
Ahlgrén ojensi minulle kätensä, ja tartuin siihen vastentahtoisesti. Hän puristi kättäni kevyesti, ja asteli sitten ulos luokasta.
Suljin ikkunan vihaisella nykäisyllä, ja astelin suoraa päätä kirjahyllyjeni luo. Vai yleisvaltakunnallisen lainsäädännön velvoitteet… Sormeni juoksivat pitkin kirjojen pehmeiksi kuluneita selkämyksiä, kunnes ne pysähtyivät Lönnrotin kohdalle. Työnsin napakalla sormen liikkeellä kirjan hyllykön uumeniin, näkymättömiin. Toisella kädellä tartuin ylähyllylle nostamiini opuksiin, joiden kyljissä erottui kultaisia kyrillisiä kirjaimia – kuin itämaisia hieroglyfejä, vieraita, luotaantyöntäviä. Asetin ne kirjahyllyn parhaalle paikalle, ja astahdin kauemmas katselemaan näkyä.
Voi Signe. Et tiedä, miten minua inhotti se. Tiedän, että sinuakin inhottaisi.
Mutta usko minua, usko pois.
Vielä tulee se päivä, jolloin minä avaan luokkahuoneeni ikkunan, ja viskaan jokaisen noista kotkansiipien suojissa kirjoitetuista venäläisistä kirjoista ulos, ja ne saavat lentää tuulen mukana aina Kymenvirralle saakka, ja sieltä suoraa päätä kotiinsa Pietariin asti.
Rakkain terveisin, Kustaa
Teksti: Johanna Joentausta
