Metso on luontokuvaajalle hankala kohde. Mustanpuhuva koiras, eli kansankielellä ukkometso on arka eläjä ja karttaa ihmistä. Yleensä sen havaitsee vasta kun ison linnun lentoonlähtö kahisuttaa aluskasvillisuutta ja puustoa. Ja silloin on jo myöhäistä alkaa sovittelemaan kohdetta kameran tähtäimeen. Naaraspuolinen metso, kansankielellä koppelo sitä vastoin luottaa hyvään suojaväriinsä ja sen saaminen tähtäimeen onnistuu helpommalla. Varsinkin keväisin, kun lintu käy tien varsilla täydentämässä kuvun kivivarastoa. Varmin tapa saada ukkometso säilöttyä kameran kennolle on keväinen soidintapahtuma, mutta sekin vaatii paljon valmisteluja soidinpaikan etsinnästä kuvauspiilon rakentamiseen ja usean yön kyttäämiseen.
Helpoimmalla kuvaaja pääsee ikuistamaan tuon uljaan linnun, jos sattuu törmäämään ns. häirikkömetsoon. Lintuun joka keväisen tappelukaverin puuttuessa joutuu hakemaan vietilleen kohdetta muista kanssaeläjistä. Nämä linnut ja niiden käytös ylittävät uutiskynnyksen lähes joka kevät ja olen itsekin yrittänyt päästä tutustumaan näiden häiriköiden toimintatapoihin. Muutamana keväänä kuvaajien puskaradio kertoi häirikkömetson reviiristä Kouvolan seudulla. Tänäkin keväänä toukokuussa piipahdin Valkealassa, mutta tein taas hukkareissun.
Sitten muistin viimesyksyisen episodin, kun sienestäjäkaverini kertoi metson hätyytelleen häntä lähiseudulla. Tuolloin en sieltäkään lintua löytänyt, mutta päätin käydä nyt keväällä katsastamassa tuon hyvän suppilovahveropaikan. Ja sieltä häirikkö löytyi. Ensin kuului kalkatus ja sitten hääpukuun sonnustautunut ukkometso asteli kuusikosta näkyville. Lintu lähestyi pikkuhiljaa mutkitellen, hypähdellen ja louksuttaen nokkaansa päästellen tyypillistä suhinaa. Pyrstösulat viuhkana pystyssä ja kaula venytettyä kohti taivasta. Kukko oli aluksi 50-60 metrin päässä, ja välimatkamme kutistui hiljakseen. Lähestymisvauhti kiihtyi sitä mukaa, mitä lähemmäksi metso tuli ja lopulta kuvaajan oli juostava tien laitaan parkkeeratulle autolle, sillä vastustajan perääntyminen kiihdytti hyökkääjän vauhtia. Huomasin, että juokseva valokuvaaja on huomattavasti hitaampi lentävää lintua. Tämän jälkeen auto oli linnun vihollinen ja pellit kolisivat nokan iskuista. Tilanteesta poistuminen oli oikeastaan kuvaussession vaikein operaatio, sillä auton kääntäminen ahtaalla metsäautotiellä varoen ympärillä pyörivää metsoa ei ole niitä helpoimpia ajosuorituksia.
Kohtaamisesta ottamiani kuvia myöhemmin tarkastellessa oli aikaa ynnätä kuvaustapahtuma ja ymmärsin tehneeni session aikana useita virheitä. Ensinnäkin tappeluhaluista metsoa pitää tarkastella ja kuvata kaukaa eikä sitä pidä päästää liian lähelle. Tilanteesta on lisäksi syytä poistua ennen kuin joutuu juoksemaan. Lisäksi olisi pitänyt liikkua huomattavasti hitaammin ja olla ärsyttämättä metsoa liiaksi. Myös paikalta olisi poistuttava niin hyvissä ajoin, ettei lintu vahingoita itseään nokkimalla auton peltiä. Kaikessa toiminnassa pitää muistaa, ettei ukkometso hyökkää ilkeyttään ja sen vahingoittamista tulee välttää viimeiseen asti. Häirikkömetson käytös on mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihmisten toiminnan tulos. Joko sen perinteinen soidinpaikka on myllätty tehometsätalouden toimesta tai sen luontaiset tappelukaverit on metsästetty anhittomiin. Jokainen häirikkömetso on merkki siitä, että metsokanta on vähenemään päin. Tappelukaverien puute merkitsee sitä, ettei häiriköllä ole senssejä tyttömarkkinoilla. Koppelotkin pysyvät poissa, kun ei soidinmenoissa ole kuin yksi koiras.
Teksti ja kuva: Tuomo Seppänen
