Koronapandemia ja Ukrainan sota ovat kiihdyttäneet inflaation korkeimmalle tasolleen vuosikymmeniin. Elintarvikkeiden, polttoaineiden ja monien muiden hyödykkeiden hinnat ovat nousseet entisestään. Erityisesti energian hinnan nousu heijastuu lähes kaikkiin hintoihin, kulkevathan kaikki hyödykkeet aineettomista suoratoistopalveluista ja internet-yhteyksistä aineellisiin hyödykkeisiin kotitalouksiin ja yrityksiin tavalla tai toisella sen voimalla. Hinnankorotuskirjeitä putoilee postilaatikoihin ja kilahtelee sähköposteihin harva se päivä.
Taloudellisesti hyvässä asemassa oleville hinnankorotukset saattavat tarkoittaa tinkimistä jostain ylimääräisestä. Voidaan jättää yksi etelän lomamatka tekemättä ja suunnata sen sijaan mökille. Tai voidaan vaihtaa se paremmaksi mielletty ketsuppimerkki kaupan omaan private label -merkkiin. Loppujen lopuksi, eikö se Pirkka tai Rainbow kuitenkin ole aika lailla samaa tavaraa vain eri näköisessä pakkauksessa?
Rahojen kanssa jo aiemmin tiukoilla oleville hintojen nousuun vastaaminen ei olekaan aivan yhtä yksinkertaista. Mitä jos olet joutunut jo aiemmin tinkimään elämän perustarpeista? Jos rahat eivät aiemminkaan ole meinanneet riittää edes niihin kaupan kaikista halvimpiin oman merkin tuotteisiin? Mistä tingitään, jos yksinkertaisesti ei ole jäljellä asioita, joista tinkiä? Jo ennen pandemian ja sodan tuomia talousvaikutuksia Suomessa kymmenet tuhannet ovat joutuneet turvautumaan elämän perustarpeiden täyttämiseksi yhteiskunnan tarjoamaan apuun. Yksi näkyvimmistä, ja hyvinvointiyhteiskunnan näkökulmasta häpeällisimmistä, avustuksen muodoista ovat toimintansa vakiinnuttaneet leipäjonot. Ne syntyivät laman aikana väliaikaiseksi avuksi, jota on kuitenkin nyt jatkunut yhtäjaksoisesti yli 30 vuotta.
Voimmeko oikeasti sanoa asuvamme pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jos tuhannet yhteiskunnan jäsenet joutuvat viikosta toiseen turvautumaan hyvin pitkälti hävikkiruoan lahjoittajien ja kolmannen sektorin vapaaehtoisten turvin jaettavaan ruoka-apuun? Taustalla vaikuttavat varmasti monet seikat, mutta oikeasti jos valtiovallalla olisi oikeasti halua ratkaista tämä ongelma, olisi se jo ratkaistu. Rahasta se ei ainakaan voi olla kiinni. Suomessa on kahden vuoden aikana pelkästään koronapandemian hoitoon kulutettu eri tavoin miljardeja veroeuroja.
Ennen pandemiaa laaditun Köyhyysraportin (2020) mukaan Suomessa oli vuonna 2018 133 000 ihmistä, jotka kokivat vakavaa aineellista puutetta. Saman raportin mukaan köyhyys- tai syrjäytymisriskissä oli noin 856 000 henkilöä. Köyhyyden torjumiseksi on tehty työtä, erityisesti kolmannen sektorin toimijoiden toimesta. Mutta mitä jos köyhyyden poistamiseksi otettaisiin yhtä tarmokas ote kuin koronapandemian hoitoon? Vaikka monellakin eri mittarilla kaikki suomalaiset kuuluvat maailman hyväosaisimpien joukkoon, voimmeko oikeasti kutsua Suomea hyvinvointiyhteiskunnaksi niin kauan kuin osa yhteiskuntamme jäsenistä joutuu turvautumaan kaduilla mutkittelevien leipäjonojen apuun?
Jussi Varjo
Kirjoittaja on Heinolan Uutisten päätoimittaja
