Koulutuksessa oli osallistujia useista eri maista.
Prologi: Pizzeria
Kello on 21.32. Tuijotan edessäni olevaa puoliksi syötyä pizzaa ja mietin, miten olen tähän tilanteeseen päätynyt. Olen virolaisessa ravintolassa. Seurueeseeni kuuluu ihmisiä Saksasta, Palestiinasta, Norjasta, Suomesta, Virosta ja kaiketi jostain muualtakin. Pöydän toinen pää flirttailee minulle ja toinen yrittää syöttää ruokaa. Pöydässä puhutaan vähintään kolmea eri kieltä ja kaikilla tuntuu olevan hauskaa pitkän koulutuspäivän päätteeksi. Ennen ruokaa aiheina olivat pirteät aiheet kuten kansanmurha ja kolonialismi. Katseet kollegani kanssa kohtaavat ja hänellä on sama kysymys silmissään. “Missä ihmeessä me oikein olemme?”
Yleisesti koulutuksesta
Koulutus oli rankin ja pisin viikko, jonka muistan töissä viettäneeni. Se oli myös ehdottomasti yksi antoisimmista koko elämässäni. Ensimmäisen päivän päätteeksi mietin olevani varmaankin väärässä paikassa. Olin ärtynyt siitä, että mitään konkreettista ei käyty läpi ja aihetta lähinnä kierreltiin. Tästä turhautumisesta päästyäni kuitenkin ymmärsin mistä tässä oikeasti on kysymys. Tarkoitus ei ollut antaa meille listaa aiheista, joilla sodasta puhuminen on helppoa ja sivistynyttä. Tarkoitus ei ollut opettaa meille oikeata terminologiaa tai historiaa. Tarkoitus oli auttaa meitä kohtaamaan ihmisiä. Tämän tajuttuani sainkin kohdata ihmisiä runsain määrin ja ihan eri kontekstissa, kuin normaalisti. Kontrasti näissä kohtaamisissa ja kohtaloissa oli melkoinen. Toinen kertoo omaa kokemustaan sodasta ja selviytymisestä polvestaan kaivetun luodin avulla ja itse tulen vuoroon lapsuuteni ensimmäisen pelikonsolin kanssa. Taistelua molemmilla mutta jotenkin jäätävää esittää molemmat samassa tilassa ja vielä peräkkäin. Tämä sai myös pohtimaan vakavasti. Olin lähes koko koulutuksen hiljaa. Kuuntelin, sisäistin ja kommentoin mikäli minulta kysyttiin. Olin ehdottomasti altavastaajana mukana mutta ehkä oppimiseni määrä oli siksi niin iso. Oli hienoa päästä oman päänsä ja ympäristönsä ulkopuolelle, vaikka aihe olikin näin raaka.
-Jorma
“How to talk about war” -koulutus oli suunnattu nuorisotyöntekijöille: koulutus tarjosi käytännön työkaluja kiistanalaisten aiheiden rakentavaan käsittelyyn, tunteiden hallintaan, turvallisten ja avoimien keskustelutilojen luomiseen sekä vaikeiden keskustelujen ohjaamiseen. Koulutuksen tarkoitus ei ollut tiedottaa tai keskustella yksityiskohtaisesti mistään tietystä sodasta.
Koulutukseen osallistui nuorisotyön ammattilaisia 19 eri taustasta: Viro, Albania, Palestiina, Libanon, Armenia, Moldova, Saksa, Ukraina, Georgia, Jordania, Latvia, Liettua, Alankomaat, Norja, Irlanti, Puola, Unkari, Kypros ja Suomi.
Suomesta koulutukseen tulivat valituksi Setlementtiliiton rauhantyön koordinaattori Laura Lehikoinen ja Jyränkölän Setlementin Mediapajan IT-valmentaja Jorma Kettunen. Tässä blogissa Laura ja Jorma käyvät vuoropuhelua koulutusviikon herättämistä ajatuksista.
Laura: Kerro Jorma sinulle mieleenpainuvin kohta viikon koulutuksestamme Virossa? Perustele!
Jorma: En osaa välttämättä sanoa yhtä tiettyä kohtaa koko viikon ajalta mutta ehdoton vedenjakaja tapahtui jossain tiistai-illan puolella. Olin kurssiporukkamme mukana paikallisessa kapakassa, jossa puheenaiheet vaihtelivat ja pääsin itsekin puhumaan jotain. Sieltä takaisin hotellille vaaputtuani oli aika pohtia omaa itseäni. Mietin omaa suhtautumistani tähän aiheeseen, koulutukseen ja muihin kurssilaisiin. Mietin myös itseäni oppijana ja kyseenalaistin oman outouteni. Kirjoitin paljon asioita ylös. Painin itseni kanssa ja keskiviikkoaamuun heräsi ihan uusi ihminen. Olen aina ollut hyvin erilainen kuin muut, mutta en ole kauheasti kyseenalaistanut sitä. Nyt tein sen ja siksi tämä on tärkeä hetki.
Laura: Mitä ajattelet siitä, osaatko nyt puhua sodasta?
Jorma: En tiedä osaanko puhua sen paremmin tai huonommin. Olen ehkä oppinut, että sodasta puhuminen voi tarkoittaa niin monia asioita. Olen varmaankin oppinut missä tilanteissa sodasta voi puhua ja missä ei. Ja ennen kaikkea keneltä ja kenelle. Olen myös oppinut kuuntelemaan asioita sodasta.
Laura: Mikä tässä aiheessa on vielä sinulle vaikeaa ja miksi?
Jorma: Minulle vaikeinta on edelleen ymmärtää näkökulmia ja niiden muodostumista. Miten täysin erilainen näkökanta johonkin asiaan voi silti olla oikea ja perusteltu. Tähänkin toki sain opetusta reissultamme. Ajattelutapani on liian kaavamainen ja siksi tätä on ollut vaikeaa sulattaa. Nyt tutustuttuani ihmisiin konfliktialueilta on helpompi myöntää tämä itselle ja todeta, että näkökantoja on useita.
Laura: Miksi sodasta pitää puhua?
Jorma: Mielestäni sodasta pitää puhua ihan jo sen takia, ettei siitä tule suurempaa kuin se jo on. Ettei siitä muodostu mörköä, joka pelkällä olemassaolollaan pysäyttää keskustelun ja kanssakäynnin. On myös tärkeätä tiedostaa, että puhumalla parannumme. Sodasta on tärkeää pystyä puhumaan myös meidän, joilla ei ole lähihistorian kokemusta siitä niiden kanssa, jotka ovat sodan uhreja. Entä sä?
Laura: Viikon aikana pohdin myös sitä, miksi puhumme täällä pääosin sodasta, emme rauhasta. Koulutuksen sisällöstä ja kohderyhmästä käsin katsottuna rauha on vielä jossain kaukana tai sitä ei ole. Toisaalta usein, kun puhumme rauhasta, puhumme myös sodasta.
Jorma: Mikä sua havahdutti tämän viikon aikana?
Laura: Täällä oli nuorisotyön kollegoita ja ammattilaisia. On se hurjaa kuulla, millaisissa eri paikoissa nuorisotyötä tehdään ja millaisista taustoista tämänkin koulutuksen osallistujat tulee. Yksi heistä kertoi melkein kuolleensa biologiseen aseeseen. Toinen kertoi ystävistään vieraassa valtiossa, joka ei ollut vieras ennen sotaa. He pitävät silti yhtä. Kansat eivät taistele. Osa kollegoista on menettänyt sodassa niin monta läheistä, että heille sota ei lopu koskaan, vaikka taistelut vaikenevat. Koulutukseen osallistui monta kollegaa, joilla ei oikeastaan ole kotia. Kuuluvuutta he tuntevat, kuka minnekin.
Ehkä havahduttavaa on se, että tässä ryhmässä minäkin olen kollega. Oma tarina jatkuu siitä mihin edellinen jäi. En ole auttaja, terapeutti, opettaja tai vapaaehtoinen.
Laura: Mitä opit itsestäsi koulutusviikon aikana?
Jorma: Opin sen, että luettu tieto ei vastaa käytännön kokemusta. Opin sen, että konfliktien taustalla ovat valtiot, ei ihmiset. Ihmiset voivat kuulua johonkin ryhmään, mutta se ei tarkoita, että he olisivat yhtä kuin tuo ryhmä. Opin myös sisäistämään nämä itseeni. Minä olen Suomesta ja suomalainen, mutta ne eivät silti määritä sitä, mikä minä olen.
Koulutus oli Salto-youth –verkoston järjestämä. Se on verkosto, joka koostuu seitsemästä resurssikeskuksesta ja toimii osana Euroopan komission Erasmus+ Youth- ja European Solidarity Corps -ohjelmia. Salto keskittyy eri teemoihin ja alueisiin, kuten osallistuminen ja viestintä, koulutus ja yhteistyö, sisältö ja monimuotoisuus, sekä alueellisiin painopisteisiin (esim. Itä-Eurooppa ja Kaukasus, EuroMed, Kaakkois-Eurooppa). Suomessa Salton koulutuksiin osallistuminen edellyttää hyväksyntää opetushallitukselta. Aiheesta lisää osoitteessa https://www.oph.fi/fi/ohjelmat/salto-resurssikeskukset
