Olen nykyisin Raaheen kuuluvan Vihannin Lampinsaaren kaivoskylän lapsi. Sinkkikaivos rakentui 1950-luvulla suoalueelle, ja Outokummun rakennuttamasta kaivoskylästä kehittyi tiivis yhteisö. Kaivoskylään siirtyi useilta eri alueilta Suomesta satoja perheitä ja kylän koulussa oli muistini mukaan enimmillään noin 230 oppilasta.
Kaivoksen päämineraalin mukaisesti kylän urheiluseura sai nimekseen Sinkki-Sepot. Sen ylivoimaisesti tunnetuin urheilija on suunnistajalegenda Pasi Ikonen.
Myöhemmin elämässäni Sanomalehti Kalevan aluetoimittajana ja oikeustoimittajana seurasin tiiviisti kaivosalueiden kehittymistä Sotkamon Talvivarassa, Pyhäjärvellä ja Nivalan Hiturassa. Pyhäjärvi ja Talvivaara liittyivät toisiinsa Pekka Perän ostettua 2 eurolla Outokummulta valtausalueen oikeudet. Perä oli nuori kaivosinsinööri ja pääsin kerran haastattelemaan häntä Pyhäjärven kaivoksen syvyyksissä. Laskeuduimme kilometrin syvyyteen siten, että osa matkasta kuljettiin pimeässä ja heiluvassa hississä.
Pekka Perän tarina on useimmille suomalaisille tuttu. Hän sortui Talvivaarassa ympäristöongelmiin, jotka uusi kaivoksen omistaja Terrafame toivottavasti saa pysyvästi hallintaansa.
Kalevan toimittajana jututin useita kertoja Geologisen tutkimuslaitoksen asiantuntijaa Elias Ekdahlia, jolla oli mielestäni varsin selkeä kuva suomalaisesta maaperästä ja ennen kaikkea siitä, mistä malmivaroja ylipäätään kannattaisi lähteä louhimaan.
Myöhemmin olen seurannut surullisena Lampinsaaren kaivoskylän rappioon valahtamista. Upea Kaivoshovi mätäni pystyyn, osa taloista on romahtamassa ja loppujen hintataso on romahtanut. Kaivostornikin kaadettiin ja osa kylän alueesta on aidoilla suljettu sortumavaaran takia.
Asiantuntemus ei riittänyt lopulta siihen, että paikasta olisi saatu kehitettyä Outokummun kaupungin kaivoksen kaltainen matkailukohde. Kaivoksessa järjestetään nykyisin mitä erilaisimpia yleisötapahtumia.
Vuosikymmenten mittaisen kaivosalan seurannan ansiosta olen jokseenkin vakuuttunut siitä, että Suomessa ei ensinnäkään tarvita ulkomaalaisia onnenonkijoita, jotka tekevät varauksia pienistäkin oletetuista alueista, joista haluavat pikaisesti ”kairata kerman päältä” ja poistuvat sitten rumat maisemavahingot jättäneenä. Malmirikasteista saatu hyöty on pääosin poistunut Suomesta, ja Suomen valtio ja maanomistajat ovat saaneet lähinnä killinkejä kirstuihinsa.
Onneksi kaivoslakia ollaan nyt tiukentamassa ja toivottavasti siitä tulee niin hyvä, että Heinolan ja Vuolenkosken alueen kaltaiset valtausvaraukset eivät elä pitkään. Päätös Suomen maaperässä olevista malmivaroista kuuluu yksin Suomen kansalle ja sen pitää jatkossakin saada niistä kaikki hyöty, jos kaivostoimintaan ylimalkaan päädytään.
Kaivostoimintaa suunniteltaessa luonnollisesti asetetaan aina vastakkain hyöty ja ympäristön turmeltuminen. Näin pitääkin tapahtua ja useimmissa tapauksissa ympäristöllä on suurempi painoarvo. Näin on asia varmasti myös Heinolan ja Vuolenkosken alueen kohdalla. Upea luonto ja vesistöt lyövät urheilutermein 6–0 malmivarat.
Eduskunta aloittaa kaivoslain käsittelyn marraskuussa. Työ- ja elinkeinoministeriön esittämässä laissa ei säädetä mitenkään jätevesistä, vaan ne jäävät edelleen ympäristönsuojelulakiin odottamaan sen omaa uudistamisprosessia. Sen nykyiset säännökset ovat luonnonsuojeluliiton mukaan totaalisin riittämättömät.
Malmivaroja hyödyntäminen kannattaa vuosikymmenien aikana saamani opin mukaan vasta sitten, kun alue on sille sopiva, varat hyödyntävät etenkin suomalaisia ja jälkihoito kyetään varmistamaan huolella. Yhtä lailla on varmaa, että mielenkiinto Suomen malmivaroja kohtaan on kasvanut mm. Venäjän ja Kiinan aiheuttamien erilaisten ongelmien takia. Maaperästä löytyviä mineraaleja kun tarvitaan mitä ihmeellisimmissä valmisteissa ja komponenttipula vaikuttaa nyt useiden tuotteiden saatavuuteen mm. akku- ja autoteollisuudessa.
Jari Niemi
Kirjoittaja on emerituspäätoimittaja ja Itä-Hämeen matkailuyhdistyksen puheenjohtaja.
