Olen pitkään ihmetellyt sitä, miksi se valtava tekemisen paljous, jota yhteiskunnan taholta tuotetaan, jättää niin paljon tarveaukkoja kansalaistemme elämään ja maksaa niin suunnattomia summia vuosittain.
Mihin valuvat resurssit, kun yksinäisyys, ahdistus, sairastuvuus ja turvattomuus tuntuvat vain kasvavan, vaikka auttamiseen käytetään enemmän aikaa ja varoja kuin milloinkaan ennen?
Voisiko osasyynä olla se, että hyvät tavoitteet sirpaloituvat suoritteiksi? Tai kenties ”Kyllä valtio kyydin maksaa” -asenne ja yksilön oman vastuun epämääräistyminen?
Hyvinvoinnin / terveydenhoitomenojen hintalappu syntyy suurelta osin hoitamatta jääneen pahoinvoinnin seurauksena.
Joka sektorilla tehdään nykyisin paljon arviointia ja mittaamista. Vaikuttavuutta, merkityksellisyyttä, monenlaisia hyvinvointiin, terveyteen ja osallisuuteen vaikuttavia toimia halutaan myös muuntaa ymmärrettävämmiksi suureiksi ja lopultakin euroiksi. Sosiaalisen pääoman arvon mittaaminen ei ole enää vaikeata, mutta silti sitä ei edelleenkään käytetä validina mittarina.
Esimerkki: Jo pitkään on tiedetty, että yksinäisyys tappaa ja maksaa enemmän kuin tupakka, alkoholi ja ylipaino yhteensä. Yhteiskunnalle siitä aiheutuvia kustannuksia haluttaisiin toki minimoida, mutta kuinka valitaan oikeat keinot? Suoritteiden lisääminen ei ratkaise yksinäisyyden pulmia, mikäli ydintarve on aitojen kohtaamisten ja vuorovaikutuksen puute. Kohtaamiseen ei tarvita hoitotieteen tutkintoa (joskaan siitä ei ole aina haittaakaan) ja palkkatyövoimaa. Kohtaaminen tapahtuu, kun ihminen kohtaa ihmisen aidon läsnäolon tasolla.
Eri ryhmien parissa tehtävää etsivää, kohtaavaa ja ennakoivaa vapaaehtoistyötä tekevien järjestöjen merkitys maassamme on paljon suurempi kuin kuntien, hyvinvointialueen tai Stean niille maksamien avustusten määrä. Merkitykseen voidaan laskea paitsi järjestöjen ehkäisemien sosiaali- ja terveyskulujen määrä ja niiden tuottaman hyvinvoinnin määrä, myös se vapaaehtoisesta auttamisesta itsestään syntyvä aktiivisuus ja hyvä mieli. Onnellisuus on elämäniloa ja -laatua vähintään yhtä paljon kuin varallisuutta ja ulkoista turvaa.
Vaikuttavuus ei ole vain tekemisiä, vaan myös tekemättä jättämisiä.
Muistan hyvin, kun joitain vuosia sitten jotkut johtavat viranhaltijat vastustivat, kun eräässä ikäihmisten hankkeessa päätettiin kysyä kohderyhmältä itseltään, mitä he toivovat hankkeen varoilla järjestettävän heille. Arveltiin kaiketi, että se se vasta kalliiksi tulee, ja käytössä olevat varat hupenevat hetkessä, kun päästetään vanhat ihmiset vaatimaan mahdottomia! ”Kyllähän me tiedämme paremmin, mitä he tarvitsevat”-asenne oli ilmeinen. Onneksi löytyi myös ymmärrystä, ja kuulemismenettely tehtiin. Tietystikään pelot eivät käyneet toteen, vaan ne toiveet ja tarpeet, mitä ehdotettiin, olivat suorastaan liikuttavan realistisia, mahdollisia ja rahassa mitaten vaatimattomia. Ja ne myös toteutettiin ja kiitoksella hyväksyttiin.
Kun ihmiselle annetaan mahdollisuus tulla kuulluksi, hänen tarpeisiinsa voidaan kohdentaa oikeita ratkaisuja. Jos taas vastataan suoritteilla, jotka eivät vastaa tarpeeseen, ei ihminen tule autetuksi, ja varat hupenevat hukkaan.
Ruohonjuurella, kohtaamisen ja läsnäolon tasolla kulkien, pysähtyen ehtii kuulla ihmisen äänen usein selvemmin kuin kiireisen arjen vaatimusten piiskatessa alimitoitetun henkilökunnan kiirehtimistä suoritteesta toiseen.
Siksi järjestöt ovat merkityksellinen tekijä yhteiskuntamme kokonaishyvinvoinnissa ja sen kustannuksissa. Kaikkea ei voi mitata rahassa, mutta lauluntekijän sanoin: Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa.
”Tuoreen arvion mukaan vapaaehtoistyön arvo on Suomessa vuosittain liki 3,2 miljardia euroa. Summa on 1,3 prosenttia Suomen bruttokansantuotteen (bkt) arvosta. Vapaaehtoistyön merkitystä selvitti Helsingin yliopiston soveltavan tilastotieteen dosentti Jukka Hoffrén.” (ESS 25.5.2023 https://www.ess.fi/uutissuomalainen/5954796)
Marja-Leena Pellikka
Kirjoittaja työskentelee projektipäällikkönä Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysturva ry:n Yhdessä Päijät-Häme -hankkeessa.
