Vai liekö siunaus ollenkaan. Aloin epäillä harrastukseni järkevyyttä pakatessani 14 laatikkoa kirjoja. Tarvitsenko todella nämä kaikki. Aloin karsimaan. Sain reilut kaksi laatikollista sellaisia kirjoja, jotka voisin viedä töihin. Siellä on paljon porukkaa ja sinne ne uppoaisivat kuin huomaamatta. Sisareni sanoi, että mitä sä näitä säilyttelet, jotka olivat jo Pertunmaalla 60-luvun alussa?
Osa kirjoista tuhoutui tulipalossa puolestaan 80-luvun alussa. Taulut ja kirjat. Säästelin savunhajuista, nokista Tohtori Zivagoa ja onhan se minulla edelleen, myönnän. Klassikko ja hieno kirja. Sydäntä lämmitti ottaa jokainen kirja, pyyhkiä pölyjä ja parhaimmissa tapauksissa lukea omistuskirjoituksia. Millä ihmeen systeemillä karsisin?
Isäni oli innokas kirja-alennusmyynneissä kävijä. Muuten hän ei ollut shoppailijatyyppiä. Hekuman huippu suorastaan oli Akateemisen kirjakaupan ale-katalogi! Ensin ruksasin kaikki kirjat, jotka haluan. Sen jälkeen määräsin itselleni hintarajan. Sen jälkeen otin vain ne, jotka oli ihan pakko saada. Nyt olen ollut kirjojen ostokiellossa monta vuotta. Itse määräämässäni.
Olen ollut Stockmannilla jouluapulaisena useampana vuonna, joista kaksi kertaa Akateemisen kirjakaupan puolella. Odotin koko ajan, että pääsen kirjaosastolle paperiosaston sijaan. Kestin sinisen puolihame+liivi -työasunkin, koska odotin. Harjoittelin ruotsiakin. En päässyt. Ymmärrän nyt, että sinne tarvittiin muutakin kuin innokkuutta. Esimerkiksi kirjallisuuden opintoja.
Kirjasto on suomalaisten eniten käyttämä kulttuuripalvelu ja sen maksuttomuus koetaan tärkeäksi. Suomalaiset ovat tutkitusti lukijakansaa. Vaikka äänikirjat ovat valloittaneet meidän kaikkien korvat, on fyysisellä kirjalla myös vankka kannattajajoukkonsa. Itse haluan keskittyä lukemaan, en olemaan tehokas ja tekemään samalla jotain muuta. Paitsi pitkillä automatkoilla.
Itsekin ihmettelen vanhanaikaisuuttani tässä asiassa. Kirjat eivät ole juuri minkään arvoisia eikä niitä kukaan halua. Ilmaiseksikaan. Eikä Stockmannin tavaratalosta voi edes puhua tänä päivänä, muisto jäljellä siitä suuruudesta. Kuten isästäni tai alekuvastoista.
Ehkä tämä on tapani säilöä turvallisuutta ja menneen maailman tuoksua. Nostalgiaa. Karsikoon seuraava sukupolvi sitten. En sentään pese ja säästä jugurttipurkkeja heille.
Jetta Kuitunen
Kirjoittaja on Lahden kaupunginteatterin tiedottaja ja Heinolan Uutisten freelancer.
