28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli
(28 Years Later: The Bone Temple)
Ensi-ilta 30.1.2026
Draama, jännitys, kauhu
Ohjaus: Nia DaCosta
Käsikirjoitus: Alex Garland
Pääosissa: Ralph Fiennes, Emma Laird, Alfie Williams, Chi Lewis-Parry, Jack O’Connell
Viime vuonna ensi-iltansa saanut 28 vuotta myöhemmin on saanut jatko-osan, joka jatkaa Danny Boylen ja tämänkin osan käsikirjoittaneen Alex Garlandin luomaa kulttimaineeseen nousseen zombie-elokuvien sarjaa. Pitkälti edeltäjänsä linjoilla kulkeva elokuva kiristää ruuvia psykologisessa kauhussa. Ohjaajan puikkoihin on tarttunut tällä kertaa Nia DaCosta. Hänen aiempiin ohjaustöihinsä lukeutuvat mm. kauhuleffa Candyman (2021) ja supersankaripläjäys The Marvels.
Britannia ei ole toipunut, vaikka vuosikymmeniä on kulunut. Virus on muovannut selviytyjien arjen lisäksi koko ajattelutavan: usko, valta ja pelko kietoutuvat tiiviisti toisiinsa. Luutemppeli vie tarinan pois aiemmista karanteenisaarista ja tutkii mantereella syntynyttä kulttia, jonka rituaalit ja opit ovat nousseet raunioiden keskeltä.
Kuvaus on jälleen teknisesti vaikuttavaa: kameratyö on levotonta silloin kun pitää, ja pysähtyy harkitusti hetkiin, joissa katsojan on pakko kohdata tapahtumien moraalinen paino. Edeltäjästään poiketen, Luutemppeli -elokuvaa ei kuvattu iPhonella, vaan tässä kohtaa on turvauduttu perinteisempään kuvaustekniikkaan. Visuaalisesti elokuva rakentaa luurankojen ja raunioiden estetiikasta oman, helposti tunnistettavan identiteettinsä.
Näyttelijäkaartista Ralph Fiennes nousee jälleen ylitse muiden. Hänen tulkintansa tohtori Kelsonina on yhtä aikaa hillitty, mutta karmiva. Kelsonin ja alpha-zombie Samsonin (Chi Lewis-Parry) välille syntyy suhde, joka voi mullistaa maailman. Spiken (Alfie Williams) kohtaamisesta Jimmy Crystalin (Jack O’Connell) kanssa tulee painajainen, josta hän ei pääse pakoon. Sivuroolitkin ovat kauttaaltaan vahvoja, eikä yksikään keskeinen hahmo jää pelkäksi tyhjän pantiksi.
Elokuvan raaka kuvasto on paikoin todella rankkaa katsottavaa, mutta se palvelee kokonaisuutta eikä sorru itsetarkoituksellisuuteen. Käsikirjoituksessa korostuu jälleen kysymys siitä, mitä ihmisyys merkitsee silloin, kun yhteiskunnan rakenteet ovat sortuneet.
Zombie-genren yltäkylläisyydestä huolimatta Luutemppeli onnistuu erottumaan. Se ei ainoastaan jatka tarinaa, vaan laajentaa sen tematiikkaa ja maailmaa uskottavasti. Kyseessä on vahva ja ajatuksia herättävä jatko-osa, joka kestää vertailun sarjan aiempiin elokuviin. 28 vuotta myöhemmin – Luutemppeli on suositeltavaa katsottavaa niin genren ystäville kuin niillekin, jotka etsivät kauhulta muutakin kuin säikyttelyä.
Jussi Varjo HU
Artikkelikuvassa Sir Jimmy Crystal (Jack O’Connell). Kuva: © 2024 CTMG, Inc.
