Kuvittele asuvasi rauhallisessa naapurustossa, jossa vehreä metsä ja puhdas järvi rytmittävät arkeasi. Sitten kuulet, että alueellesi suunnitellaan kaivosta, mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumisyksikköä tai uusia rantatontteja. Ensireaktiosi on kenties tyrmistynyt: ”En vastusta näitä sinänsä, mutta voisiko ne rakentaa kauemmas? Minun pihapiirini ei saa muuttua!”
Tämä reaktio kiteyttää NIMBY-ilmiön (not in my backyard – ei minun takapihallani). Kaikki ymmärtävät, että yhteiskunta tarvitsee kaivannaisia, hoivapalveluja ja uusia asuntoja. Silti niitä ei haluta omalle takapihalle. Kännykät ja tietokoneet valmistetaan mineraaleista, joita täytyy louhia. Kuntoutuspalvelut auttavat apua tarvitsevia takaisin jaloilleen, ja uudet asunnot pitävät paikkakunnan elinvoimaisena. Tulisitko sinä toimeen ilman niitä asioita, joita et haluaisi omassa naapurustossasi tuotettavan?
NIMBY-ilmiö kärjistyy, kun ihmiset jättävät valituksia uusista hankkeista, koska pelkäävät maiseman ja arjen muuttuvan peruuttamattomasti. Pelko on inhimillinen, mutta kehityksen jarruttaminen voi johtaa siihen, että uudet ideat, työpaikat ja mahdollisuudet valuvat muualle. Toisaalta hankkeita tulee arvioida kriittisesti: ympäristövaikutukset, asukkaiden huolet ja taloudellinen kestävyys ovat tärkeitä. Kun kaikki osapuolet saavat äänensä kuuluviin, on helpompi löytää ratkaisu, jossa huomioidaan myös vastuullisuus ja ekologinen kestävyys.
Kaivoksia vastustetaan etenkin ympäristösyistä. Onkin totta, että kaivostoiminta voi väärin hoidettuna aiheuttaa tuhoa luonnolle. Silti, jos raaka-aineita ei louhita täällä, niitä todennäköisesti louhitaan jossain muualla – usein heikommilla ympäristöstandardeilla. Sama pätee mielenterveys- ja päihdekuntoutujien asumisyksiköihin: yksiköiden eristäminen kovin kauas keskustasta voi estää sujuvan kuntoutumisen ja lisätä syrjäytymistä.
Ratkaisu ei ole ”kaikki tai ei mitään”. Voimme hyväksyä kehityksen, kunhan asetamme selkeät reunaehdot ympäristö- ja laatustandardeille. Kaivos voi toimia kestävillä menetelmillä, jos niin vaaditaan ja valvotaan. Hoivapalvelut voivat rikastaa naapurustoa, kun asukkaat ymmärtävät yksikön merkityksen ja sen asukkaat saavat inhimilliset puitteet. Uusien rantatonttien ei tarvitse olla maisemahäirikköjä, jos ne suunnitellaan fiksusti ja yhdistetään esimerkiksi virkistysalueisiin.
Lopulta kyse on siitä, millaisen tulevaisuuden haluamme. Jos pysäytämme hankkeet, luovumme samalla uusista työpaikoista, palveluista ja kehityksestä. Jos taas etenemme huolettomasti, voimme vahingoittaa ympäristöä ja ohittaa asukkaiden tarpeet. Viisas polku kulkee näiden ääripäiden välissä. On inhimillistä pelätä muutosta, mutta joskus ”omalle takapihalle” saattaa nousta jotakin, joka vastuullisesti toteutettuna koituu kaikkien eduksi. Näin voidaan taata, että paikkakunta säilyy elinvoimaisena yhteisönä, jossa luontoarvot, palvelut ja ihmisten tarpeet kulkevat rinta rinnan.
Jussi Varjo
Kirjoittaja on Heinolan Uutisten päätoimittaja
