Äitienpäivä. Aurinko paistaa. On kesä tuloillaan. Satu ja äiti pukevat kevätleningit. Heillä molemmilla on jännittynyt odottava olo. Satu on vasta kolmevuotias. Äiti on ottanut hänet mukaansa sillalle, jossa hän ennen Sadun syntymää odotti monena äitienpäivänä. Sadulla oli pieni kimppu kevätkesän ensimmäisiä sinivuokkoja kädessään.
Tukkilautta ja hinaaja alkoivat lähestyä siltaa. Ne tulivat hitaasti satama-alueelle, hinaajan moottorin putputus kehräsi ilmaa ja tukkijätkien huudot ja laulu kiirivät pitkin rantapengertä.
Vonkamiehet lauloivat vanhaa Koskenlaskijan laulua: ”Aika mun vanhenee virma ja vento, kuohujen keskellä kulkee, ja aina mun heilani hellä ja hento, leikkiä laskea julkee…” Kun lautta lipui sillan alta, Satu heitteli yksitellen sinivuokot tukkijätkille ja tunsi suurta onnellisuutta.
Billy oli aina haaveillut pääsystä uittamaan tukkeja. Pienestä pitäen. Kulkea metsässä merkkaamassa kaadettavia puita tukeiksi, tuntea vapautta, vetää keuhkot täyteen virran väkevää tuoksua, tahria kätensä puiden parantavaan pihkaan ja tallata metsäpolkuja omaan tahtiinsa.
Heti koulusta päästyään hän hakeutui Metsäopistoon ja valmistui metsuriksi. Partiolaisena hän oli oppinut rakastamaan metsää samoillessaan kavereidensa kanssa ja hinku tulevaan metsäammattiin vahvistui noilla retkillä.
Kesäksi Billy hakeutui uittohommiin ja tuli entistä vakuuttuneemmaksi, että oli löytänyt oman polkunsa kulkea.
Talvisin hän työskenteli metsurina ja kesäisin uitoissa. Hän opiskeli vielä hakkuukoneen kuljettajaksi, mutta aina kesäisin veri veti uitoille tukkijätkäksi. Työ oli vapauden riemua, jota nuori mies kaipasi. Puun tuoksu ja virtaava vesi vetivät väkevästi puoleensa.
Muutamien vuosien jälkeen hänelle tarjoutui mahdollisuus perustaa oma hinausfirma. Billy hankki laivurin pätevyyden. Syntyi Heinolan Uittopojat Oy vuonna 1993. Hän oli 22-vuotias.
Billy oli unelma-ammatissaan. Hänellä oli viisi–kuusi vonkamiestä messissä kuljettamassa tukkeja Heinolan läpi useita kertoja viikossa.
Hinaajalla kuljetettiin tukkeja jopa 37 000 kuutiota kerrallaan. Heinolan suuntaan kuljetettavaa puuta haettiin Jyväskylästä asti Olli-hinaajalla, jossa jokaisella jätkällä oli oma hyttinsä. Hinaajassa oli sauna, televisio ja musiikkia.
Useimmiten Heinolan läpi kuljettiin aamuyöllä, mutta se ei Heinolan tyttöjä haitannut. He odottivat.
Parhaimmillaan tukin uitto kukoisti vuosina 1995–2000. Uittopojat Oy lopetti toimintansa 2003. Laivat siirrettiin Saimaalle.
Uittopojat oli seudulla ainoa hinausfirma ja töitä riitti. Aluksi kuormakoot kasvoivat, tukkilautat pitenivät, mutta ajan myötä kokonaistukkimäärät vähenivät. Kuljetukset Heinolan läpi harvenivat kertaan–pariin kuukaudessa.
Uittoja jatkettiin, vaikka ilmassa oli näkyvissä yhteiskunnan muutokset, myllerrykset ja kehitys vei auttamattomasti tukkien kuljetuksen vesiltä maanteille. Koko uittoala kellui murroksessa. Tukkirekat alkoivat vallata maanteitä, asfaltti kuumeni painavien lastien alla.
Lamavuodet, valuuttakriisit ja epävakaa talous maassamme heikensi uittopoikien toimintaa. Nopeus ja tehokkuus olivat päivän mietelauseena.
Uittohommat veivät miehet pitkiksi ajoiksi pois normaalista siviilielämästä. Useimmiten he yöpyivät hinaajissa, saunoivat, löivät korttia ja grillasivat makkaraa. Työ oli rankkaa, joten nukkumiseen käytettiin aikaa aina kun se oli mahdollista.
Raskas ympärivuorokautinen työ vaati hulppeat huvit!
Rapsakat Kymijoen miehet osasivat juhlia. Maine kiiri heidän edelleen. Isät veivät naimattomat tyttärensä piiloon tukkijätkiltä. Kun hinaaja tukkilauttoineen alkoi Ruotsalaiselta lähestyä Casinon ja kylpylän rantaa, olivat tytöt vastassa. He nauroivat, tanssahtelivat ja ihailivat tukkijätkien paljaita, ruskettuneita ylävartaloita. Miehet hyppivät näyttävästi tukkinippujen päällä, heiluttivat tytöille, huutelivat lemmensanoja ja iskivät hakansa tukin kylkeen näyttävästi. Se oli miehekästä toimintaa tyttöjen mielestä. Hinaaja hidasti vauhtinsa minimiin satama-altaalle lipuessaan. Töräytti muutaman kerran torveaan rehvakkaasti. Rohkeimmat tytöt kahlasivat lähemmäksi lauttaa, hameet käärittyinä rullaksi vyötärölle ja kikattivat, keimailivat ja flirttailivat. Tapaamisista sovittiin lennossa. Lentosuukot lentelivät kilpaa kirkuvien lokkien kanssa. Riemua riitti, odotusta riitti. Elämä oli ihanaa. Vihdoinkin tukkijätkät olivat tuomassa väriä pikkukaupungin uneliaaseen elämään.
Hento, eroottinen väreily leijui kaikuna hinaajan vanavedessä. Pitkälle rantapolkua tyttölauma juoksi hinaajan rinnalla. Huokailut ja kutsut täyttivät ilman. Silmät kyynelissä jätettiin hyvästejä. Tukkijätkät miettivät jo muita asioita hinaajan jatkaessa Konniveden suuntaan.
Joskus Heinolan ohi mentäessä jätkät vuorottelivat siitä, ketkä saivat mennä maihin ja ketkä tekivät Kimolan reissun.
Billy oli kapteeni ja antoi pojille ensisijaisen luvan mennä rentoutumaan. Varsinkin poikamiehillä oli kova hinku päästä maihin. Naista ei oltu nähty viikkoihin. He vonkasivat! Hip hei ja kerran vielä!
Tavallisesti Birra-baari täyttyi suuriäänisistä vonkamiehistä. Oluttuoppeja kilisteltiin ja täytettiin tiuhaan tahtiin. Tyttöjä oli baari pullollaan valittavaksi asti ja joskus joku löytyi aamusella hinaajastakin. Raskas työ ja raskaat huvit. Se kruunasi tukkijätkän elämän.
Vielä jälkeenpäin muistellaan uittopoikien seilailua. Vapaalla ollessaan jätkät pistivät tuopin kiertämään. Kukaan baarissa ei joutunut olemaan kuivin suin vaan elämä oli ranttalia, iloa ja hauskaa, mutta työ oli pyhää ja niin siihen suhtauduttiin, vakavuudella.
Harvoin sattui, että laiva ehti seistä laiturissakin. Silloin oli yhtä juhlaa, jota tytöt odottivat. Osa miehistä lähti tanssimaan, osa juhli laivalla. Jotkut olivat onnekkaita ja pääsivät Hevossaaressa olevaan Rytmiproomuun, jossa oli elävää musiikkia. Proomu oli jäänne 1960-luvun tukkijätkiltä, rantaan pultattu tanssilavaksi. Aavelaiva! Ukkomiehet kuiskuttivat tyttösten korvaan tanssin lomassa, että ”kyllä tämä kotiolot voittaa”.
Billy tunsi, että maailma muuttuu ja sen mukana uitot loppuvat, ainakin hänen osaltaan. Hän myi Uittomiehet Oy:n vuonna 2000 ja kävi kerran vielä uuden koulutuksen putkialalta ja perusti LVI Lämpöpaja -nimisen yrityksen. Hän jäi Heinolaan asumaan.
Kaipuu riippumattomaan työhön ja vapaisiin työaikoihin jäi muistoksi. Hän näkee öisin unia seikkailuistaan tukkijoella. Käsikirjoituksen hän on jokaiseen uneen kirjoittanut itse.
Eräänä kesäkuun iltana Billy lähti kavereineen tanssimaan RantaCasinolle ja heti ovella hänen silmänsä löysi etsimänsä, vaalean, kauniin naisen, jolla on nauravat silmät ja naurava suu.
”Minun kaunis vaimoni”, sinivuokkoja kädessään.
Kirjoitus perustuu s-postikeskusteluihin Billy Siermanin kanssa. Totuus ja satu sekoittuvat lähes elämänmittaiseksi tarinaksi.
Raija Saarela
