Heinolan kansalaisopiston Tarina taotaan sanoista -luovan kirjoituksen ryhmä on tuottanut Heinolan Uutisiin tarinoita, joiden inspiraation lähteenä on Heinolan Seminaarin miljöö.
Luotamme vankasti lehden lukijan valistuneeseen kaunokirjallisen tekstin ymmärrykseen ja hyvään medialukutaitoon. Tässä kohtaa muistamme vanhastaan tutun lukuohjeen, kaikki lehteen painettu ei ole totta.
Tonttuparantola
Tumppi oli ollut horroksessa pienen komeronsa nurkassa jo kauan, vuosia. Se oli kääriytynyt hylätystä tuvasta löytämiinsä täkkeihin ja vällyihin. Kylmä oli jäytänyt luita ja ytimiä, sillä tuvan uunia ei ollut lämmitetty aikoihin.
Eräänä syyspäivänä kuulosti siltä, kuin tuvasta kuuluisi ihmisten puhetta. Sehän oli kuitenkin mahdotonta, sillä talo oli autio. Aivan kuin pulinaan olisi lisätty alkavan tulen rätinää ja vähitellen illan hämärtyessä tuvan lämpötila alkoi selvästi nousta. Uuniin oli selvästi sytytetty tuli.
Tumppi alkoi hitaasti herätä syvästä unestaan ja lämpimän ruuan tuoksu alkoi tunkeutua jopa komeroon syvyyksiin. Ovi avautui ja ihmisen käsi laittoi korostetun hitaasti pienen soppalautasen Tumpin pesän viereen komeron lattialle. Ovea suljettiin, mutta pienestä raosta tuli pehmeää valoa komeron pimeyteen. Pieni, kurttuinen ja karvainen käsi kurotti varovasti mytyn keskeltä ja Tumppi alkoi syödä ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Sen jälkeen se nukahti väsyneen kotitontun uneen.
Seuraavan kerran Tumppi heräsi, kun komeron ovi avattiin ja sieltä tulvi auringon valoa. Lempeät kädet nostivat Tumpin kangasmytyssään syliinsä ja se tunsi olevansa kävelevän ihmisen sylissä. Mieli olisi tehnyt karata takaisin komeron turvaan, mutta voimat eivät riittäneet ja Tumppi jatkoi väsynyttä untaan.
Tumpin silmät avautuivat hämärään huoneeseen. Nyt ei selvästi oltu kotitilalla, joka oli ollut sen koti jo pari sataa vuotta. Olo oli vieläkin hutera, mutta enää ei tehnyt mieli jatkaa loputonta unta. Tumppi kaivautui räsyistään ja käveli epävarmoin jaloin ikkunan ääreen. Huone oli selkeästi korkealla. Ikkunasta pilkotti hämärässä pitkänomainen puisto ja sen reunalla oli vanhoja taloja. Puiston päässä pilkotti järvi.
Äkkiä joku hakkasi voimalla oveen. Tumppi hätkähti ja yritti piiloutua nopeasti huoneen nurkkaan. Oven raosta kurkisti pieni hahmo, joka viittilöi Tumppia seuraamaan. Hetken mietittyään Tumppi hipsi varovasti ovelle ja näki käytävässä useita kotitonttuja kävelemässä kohti portaikkoa. Sydämen täytti äkkiä lämmin ja kotoisa tunne, Tumppi tunsi olevansa turvassa.
Tumppi katseli ympärilleen kävellessään läpi käytävien, portaikkojen ja avoimen pihan kohti tontin laidalla seisovaan keltaista rakennusta muiden vaeltavien kotitonttujen mukana. Paikat olivat selvästi rempallaan ja kaipasivat kotitontun hoivaavaa otetta.
Tonttujen jono astui saliin, jossa oli selvästi ruokatarjoilu valmiina. Pitkillä, matalilla pöydillä oli valmiina pieniä puurokulhoja täynnä höyryävän kuumaa puuroa. Ja kyllä pintaa koristi selvästi tukeva voisiivu. Tästä herkusta oli aikaa. Ehkä noin 15 vuotta, kun vanha isäntä oli jättänyt puuron Tumppia varten yöksi tuvan pöydälle.
Pöydän ääressä Tumpin viereen istunut vanha kotitonttu alkoi jutella. Paikan nimi oli Seminaari ja se oli ollut hylättynä kauan, aivan kuin monet kotitontutkin. Muutamat ihmiset olivat alkaneet koota autioituneisiin taloihin hylättyjä kotitonttuja turvaan tähän taloon toipumaan. Riutuneet ja yksinäiset tontut saivat täällä seuraa, ravintoa ja tehtäviä, joista huolehtia.
Monet olivat päässeet takaisin kotitöiden makuun ja ruokasali olikin jo kunnostettu tonttuvoimin. Huhujen mukaan eräs ensimmäisten saapuneiden joukosta oli jopa päässyt asumaan kerrostaloon Tommolaan. Siellä tonttu oli päässyt tekemään pesän asunnon 3 a verkkokomeron nurkkaan. Sieltä käsin se pääsi yön hämärässä huolehtimaan koko portaikoista ja sen asukkaista.
Tumppi alkoi toivoa. Oma talo, josta huolehtia, ja ihmisperhe, jonka pöydästä saattaisi öisin käydä napsimassa evästä. Oma pesä turvassa.
Sonja Meriläinen
