Kuvassa Elli Kauhajärvi tyttärensä Hennan kanssa.
Heinolan kehitysvammaisten tukiyhdistyksen perustajajäsen Elli Kauhajärvi kysyy jälleen kerran, onko vanhusten ja kehitysvammaisten asiat kunnossa Heinolassa.
Hänen oma lapsensa ei saanut hoitopaikkaa Heinolasta, vaan vietiin Lahteen Mukkulaan, kriisipaikalle, jossa hänellä ei ollut omaa huonetta, vaan joutui nukkumaan yleisissä tiloissa. Siellä hän sai väärän lääkityksen, jonka seurauksena hänen kaulalihaksensa jäykistyivät, eikä hän voi enää nostaa päätään pystyyn.
Heinäkuun alussa hänen lapsensa siirrettiin Validia-hoitokotiin Lahdessa, jonka Päijät-Hämeen hyvinvointialue oli vuokrannut vammaisille. Siellä hän sai oman huoneen. Aluksi hoito tuotti kuitenkin paljon murhetta ja huolta vanhemmissa, ennen kuin toiminta saatiin käyntiin.
Heinolan Kehitysvammaisten Tuki ry:n perustajajäsen Elli Kauhajärvi muistelee, miten 60 vuoden aikana vammaisten kohtelu on muuttunut.
Kauhajärvi muutti aikoinaan Hämeenlinnasta Heinolaan pieni kehitysvammainen lapsi mukanaan. Vammaisen lapsen syntymä oli shokki ja häpeä perheelle, kun suvussa eikä naapurustossa ollut kokemusta vammaisesta lapsesta.
-Siihen aikaan ei vammaiselle lapselle ollut hoitopaikkaa, ja oli jätettävä oma työ, ja hoidettava lasta kotona. Nastolassa oli vajaamielislaitos, jonne lapsia, joita ei voitu hoitaa kotona, siirrettiin. Silloin ei ollut mitään hoitopaikkoja vammaisille, Kauhajärvi muistelee.
-Lääkärin lausunnon mukaan sain lapsen päiväkotiin, sillä ehdolla, että äiti oli mukana. Siihen saakka, kun perheeseen syntyi toinen lapsi, hoidin häntä kotona.
Lapsen tultua kouluikään, Kauhajärvi kävi kysymässä koulutoimenjohtajalta, miten vammaisen lapsen koulunkäynti järjestetään.
-Koulunjohtajana toiminut Kuuselan vaimo oli opettaja, hän hyväksyi lapsen kouluun, Tästä olen hyvin kiitollinen hänelle. Koulu oli Puistokadulla, jonne vein ja hain lapsen pyörän takana kouluun, joka päivä. Kahden vuoden päästä lapsi meni itse pyörällä kouluun. Koulua kutsuttiin apukouluksi, nykyisin sitä kutsutaan erityisluokaksi.
Tuohon aikaan eivät kaikki kehitysvammaiset lapset saaneet perusopetusta eivätkä oppineet lukemaan.
-Tutustuin muihin kehitysvammaisten lasten vanhempiin, ja kaupungin rakennusmestarin Pentti Möllerin ja palopäällikkö Hannu Kosken kanssa päätimme tutustua Lahden kehitysvammaisten tukiyhdistykseen.
Niinpä VPK-penkillä kirjoitettiin Heinolan kehitysvammaisten tukiyhdistyksen perustamispöytäkirja vuonna 1981, joka rekisteröitiin vuonna 1982. Toimintaperiaatteina olivat edunvalvonta ja virkistystoiminta. Toiminta laajeni nopeasti, ja pian yhdistyksessä oli jo 90 jäsentä.
Elli Kauhajärvi muistelee, että hän toimi Päijät-Hämeen erityishuoltopiirin toiminnassa noin yhdeksän vuotta.
-Perustimme Lammille kehitysvammaisille sairaanhoitolaitoksen, jonne sai viedä lapset hoitoon. Siellä toimi neljätoista eri tukiyhdistystä. Tämä toiminta kesti vuoteen 2005, jolloin kunnat ottivat vastuun omista kuntalaisistaan.
Heinolan kehitysvammaisten tukiyhdistys on toimintansa aikana järjestänyt erilaista toimintaa jäsenilleen.
-Kolmannen polven autoilija Kuisman kanssa teimme monia matkoja, esim. Suomen- ja Turun linnaan sekä Naantaliin. Syksyisin ja keväisin teimme risteilymatkoja Tallinnaan.
Kauempanakin kävimme, mm. Kreikassa, Lanzarotella ja Rodoksella.
Varat matkoihin ja muuhun virkistystoimintaan yhdistys on saanut avustusten muodossa mm. kaupungilta, pankeilta ja eri yhteisöiltä.
Heinolan tukiyhdistyksen toimesta saatiin 1980-luvulla perustettua viiden kunnan alueelle omat hoitokodit.
-Sain olla mukana perustamassa Sahanniemen hoitokotia Heinolassa, Kauhajärvi muistelee.
Hoitokoteihin järjestettiin yksi vapaapaikka sairastuneelle lapselle.
Kauhajärvi oli myös perustamassa Jyränkölän Setlementin vuonna 1999 rakennuttamaan Konsulinnaan ryhmäkotia viidelle vammaiselle.
-Rakennuksen kivijalkaan laitoin Itä-Häme-lehden sekä 50 pennin rahoja.
Heinolassa perustettiin 1990-luvulla kaupungin omistama työkeskus, jossa oli terapiaosasto ja työosasto erikseen.
-Siellä yritykset työllistivät vammaisia. Siellä tehtiin erilaisia käsitöitä myyntiin ja pakattiin tuotteita, mm. kynttilöitä ja ruuveja. Pesula-toimintaakin oli. Vammaiset saivat pientä korvausta työstään sekä lisäksi virkistystoimintaa, esim. uimahallissa käyntejä.
Työkeskus toimii edelleen, mutta Kauhajärven mukaan toiminta ei ole enää niin monipuolista.
Elli Kauhajärvi muistelee, miten kehitysvammaisten lasten elämä on muuttunut 60 vuoden aikana.
-Vammaiset eivät saaneet mitään taloudellista tukea, ei ollut eläkkeitä eikä hoitotukea, vanhemmat elättivät vammaiset lapsensa. Tänä päivänä apuvälineet ovat kehittyneet, sekä inva-taksit ja kännykät ovat tulleet suureksi avuksi vammaisille. Myös televisiot ja levysoittimet ovat monella tavalla antaneet vammaisille ajanvietettä.
Elli Kauhajärvi pitää tärkeänä, että kehitysvammaisten ja vanhusten asioista keskustellaan, sillä vain siten voimme varmistaa, että palvelut ja hoitomuodot kehittyvät tasapuolisesti ja kaikille tarpeen mukaan.
-Ei pidä unohtaa, että meidän tehtävämme on huolehtia heistä, jotka eivät itse voi huolehtia itsestään. On korkea aika, että Heinola ja muut kunnat ottavat tämän vakavasti ja panostavat tulevaisuudessa enemmän kehitysvammaisten ja vanhusten hyvinvointiin, Kauhajärvi päättää.
Teksti: Arja Ramste, editoinut Jussi Varjo HU
