Järjestöjen rahoituksesta on keskusteltu tänä syksynä paljon. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen valtionavustuksiin on tulossa merkittäviä leikkauksia, ja niiden vaikutukset näkyvät väistämättä myös paikallisessa toiminnassa. Kyse ei ole vain siitä, kuinka paljon järjestöt saavat avustuksia, vaan siitä, mitä yhteiskunta näillä euroilla saa. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakentunut julkisten palvelujen, yritysten, järjestöjen, seurakuntien, yhteisöjen ja tavallisten ihmisten yhteistyölle. Järjestöjen tehtävänä ei ole korvata julkisia palveluja, mutta parhaimmillaan ne täydentävät niitä ja toimivat ongelmia ennaltaehkäisevänä voimana.
Hyvä esimerkki tästä on vapaaehtoistyö, jota Suomessa tehdään valtavia määriä. Vapaaehtoinen voi olla ikäihmisen ulkoiluystävä, saattaja lääkärikäynnillä, yksinäisen keskustelukumppani tai apuna ihmiselle, jonka elämäntilanne on hetkellisesti vaikeutunut.
Usein ajatellaan, että vapaaehtoistyö on ilmaista. Sitä se ei kuitenkaan ole. Vapaaehtoinen antaa aikansa ilman palkkaa, mutta toimiva vapaaehtoistoiminta tarvitsee ympärilleen rakenteet. Jonkun täytyy ottaa vastaan avunpyyntö. Jonkun täytyy löytää sopiva vapaaehtoinen, perehdyttää hänet tehtävään ja huolehtia turvallisuudesta. Jonkun pitää olla tavoitettavissa silloin, kun syntyy kysymyksiä tai ongelmia.
Usein tämä joku on järjestön työntekijä. Juuri tässä näkyy järjestötyön erityinen merkitys. Pienellä ammatillisella panoksella voidaan mahdollistaa suuren vapaaehtoisjoukon työ. Tutkimuksissa vapaaehtoistoimintaan sijoitetun rahan on arvioitu tuottavan yhteiskunnalle moninkertaisesti arvoa.
Taloudellisen hyödyn lisäksi syntyy jotakin vaikeammin mitattavaa: turvallisuuden tunnetta, osallisuutta, ihmissuhteita ja kokemusta siitä, ettei vaikeassa tilanteessa tarvitse jäädä yksin. Siksi järjestöjen rahoituksesta päätettäessä olisi tärkeää arvioida myös leikkausten välillisiä vaikutuksia. Jos matalan kynnyksen apua on vähemmän tarjolla, osa avuntarpeesta voi myöhemmin siirtyä raskaampiin palveluihin. Yksinäisyys voi muuttua toimintakyvyn heikkenemiseksi. Pieni arjen ongelma voi kasvaa suuremmaksi. Omaishoitajan kuormitus voi lisääntyä. Nuoren vaikeuksiin saatetaan päästä kiinni vasta siinä vaiheessa, kun tarvitaan jo paljon enemmän tukea.
Julkisen talouden vaikeassa tilanteessa järjestötoiminnankaan ei pitäisi olla kaiken säästämisen ulkopuolella. Myös järjestöjen on pystyttävä arvioimaan toimintansa vaikuttavuutta, uudistumaan ja tekemään yhteistyötä entistä tehokkaammin. Järjestörahoituksesta käytävän keskustelun tärkein kysymys ei siis olekaan se, kuinka paljon järjestöistä voidaan säästää. Parempi kysymys voisi olla: miten julkiset palvelut, järjestöt ja vapaaehtoiset voisivat yhdessä tuottaa mahdollisimman paljon hyvinvointia niillä resursseilla, jotka ovat käytettävissä?
Lopulta tärkeintä on, että silloin kun ihminen tarvitsee apua, joku vastaa.
Jussi Varjo
Kirjoittaja on Heinolan Uutisten päätoimittaja
