Kuvittele, että loppukeväästä olisit päättänyt muuttaa vanhempasi luo asumaan koko tulevaksi kesäksi. Ajatus halvasta asumismuodosta, joka mahdollistaa oman asunnon pitämisen toisessa kaupungissa houkuttaa. Olisihan meistä myös seuraa toisillemme ja ruoka olisi valmiina, jos nyt ei ihan aina niin ainakin usein.
”Töissähän me päivisin ollaan, ja kaikilla omia menoja muutenkin. Ei se voi niin paha olla”. Kiinni veti!
Kuvittele, kun itse hortoilet vielä tokkuraisena kohti omia aamutoimia, joku onkin ollut jo hereillä tovin. ”Miten nukuit?” ”Mitä aiot tehdä tänään?” ”Otatko puuroa?” Koska itse en ole kovinkaan aamupuhelias, vastaan jotain ”ihan hyvin, töitä, en ota”- tapaista jokaisen, noin sadan yhdessä herätyn aamun ajan. Loppukesästä saattoi vastaukset lipsahtaa ulos jo ennen kuin kysymyksiä ehdittiin vielä esittämäänkään.
Kuvittele, että kun sitten alat paistamaan itsellesi kananmunaa aamupalaksi, havahdut kun vieressä seisookin joku. ”Kyllä olisi kannattanut paistaa oikeassa voissa. Olisi tullut paremman makuinen.”
Muista hengittää. Laske kymmeneen.
Kuvittele, että olet laittautumassa omia menojasi varten. Taaksesi ilmestyy äitisi hahmo, joka katselee sinua peilin kautta, mutta ei sitten kuitenkaan sano mitään. Hetken tuijottelette siinä toisianne kysyvä katse kasvoillasi, kunnes hän lähtee. Äidin ja tyttären sanatonta viestintää.
Eteisessä puet kenkiä jalkaan, kun tuttu ääni kysyy ”Minnes olet menossa?” ”Ketäs teitä sinne tulee?” ”Moneltas ajattelit tulla kotiin?”
Kuvittele, että seuraavana aamuna kömmit väsyneenä kotiin venähtäneen illanvieton jälkeen. Samainen hahmo on vastassa eteisessä kuin lähtiessäkin. Kenties odottanut siinä. ”Oliko kiva ilta?” ”Joitko sekotuksia?” ”Onko huono olo?” ”Menikö paljonkin rahaa?” Liuta juurikin niitä kysymyksiä, mitä ehdottomasti haluat alkaa pohtimaan äitisi kanssa siinä eteisessä.
Kuvittele, että tällainen oli kesäni. Yli sata yhdessä vietettyä päivää saman katon alla, ja vieläkin olemme väleissä. Hyvissä väleissä. Haluan korostaa, että ihmiskokeelta kuulostava kesä kotona sisälsi kaikkea muutakin kuin jatkuvasta kyselystä seuranneita hengitysharjoituksia. Onnistunut kesä kaiken kaikkiaan!
Lisäksi tiedostan kyllä, että se kysely on edelleen välittämistä, eikä ärsyttämistä. Niin kuin oli teinivuosinakin.
Vaikka loppukesästä aloin jo kaipaamaan omaa kotia, rytmiä ja rauhaa, tiedän että sitä kyselyäkin tulee syksymmällä kuitenkin ikävä. Onneksi aina pääsee takaisin.
Kaisu Vironen
Kirjoittaja työskenteli kesätoimittajana Heinolan Uutisissa.
