Joskus elämä ei tyydy pelkkään vastatuuleen. Se kaivaa esiin teollisuusluokan hiekkapuhaltimen, suuntaa sen kasvoihin ja painaa liipaisinta pohjaan. Silmiin, korviin ja vähän sieluunkin. Räntää tulee vaakatasossa ja sivullinen lohduttaa: ”kyllä se siitä” tai ”se mikä ei tapa, vahvistaa”.
Kiitos, mutta juuri nyt vahvistumisen sijaan kelpaisi ehjä auto ja juokseva vesi.
Näissä hetkissä ei tee mieli elämänviisauksia. Tekee mieli huutaa. Tai maata lattialla. Tai molempia yhtä aikaa. Ja siinä kohtaa mieleen hiipii kysymys: auttaako mikään – vai olisiko rehellisempää vain luovuttaa ja ryhtyä nyyhkyttämään peiton alla?
Ei olisi.
Vastoinkäymiset voi nimittäin jakaa karkeasti kahteen kategoriaan. Ensimmäisessä ovat ne asiat, joille et voi tehdä yhtään mitään. Niitä ei voi neuvotella paremmiksi, analysoida puhki tai tuijottaa hiljaiseksi. Ne vain ovat. Silloin paras keino on sopeutua: huokaista, kirota maltillisesti ja hyväksyä, että elämä nyt sattuu olemaan vähän… hankala.
Toisessa kategoriassa ovat ne asiat, joihin voit vaikuttaa. Vaikka vain vähän. Vaikka vain yhdellä pienellä liikkeellä. Ja yllättävän usein juuri nämä asiat jäävät huomaamatta, koska koko tilanne tuntuu yhdeltä isolta kaaokselta.
Oma alkuvuoteni on ollut tästä oppikirjaesimerkki – tai oikeastaan farssi. Tammikuussa autosta hajosi pakoputki Lahden moottoritiellä matkalla työhaastatteluun Espooseen. Auto huusi kuin haavoittunut hirvi, minä hikoilin ja selvisin perille lähinnä tahdonvoimalla ja epätoivolla. Korjaamolla todettiin, että koko pakoputki vaihtoon – ja samalla myös renkaat. Pakkovaihtona, tietenkin. Elämä ei tee tarjouksia.
Melkein samaan aikaan kotona vesiputket jäätyivät. Kuudeksi viikoksi. Siinä ajassa ehtii oppia paljon: vedettömästä arjesta, kärsivällisyydestä ja siitä, kuinka monta eri ammattimiestä yksi talo voi vaatia ennen kuin kukaan oikeasti tietää, missä vika on. Ja jotta alkuvuosi olisi ollut dramaturgisesti ehjä kokonaisuus, autosta levisi vielä starttimoottori. Lisää säätöä, lisää laskuja ja lisää syviä huokauksia.
On ollut stressaavaa. Välillä on tehnyt mieli käpertyä peiton alle ja ilmoittaa maailmalle, että herätetään sitten keväällä yhdessä Otson kanssa, kun asiat ovat taas hallinnassa. Silti olen edelleen jotakuinkin toimintakykyinen. Ihmeellistä, eikö?
Syy on yllättävän tylsä. Olen niellyt ne vastoinkäymiset, joille en ole voinut mitään – ja tarttunut niihin, joille olen. Yksi asia kerrallaan. Pienin askelin. Ja purkanut pahimmat höyryt treenin kautta sen sijaan, että purkaisin ne sivullisiin tai kodinkoneisiin.
Yllättävän suuri merkitys on ollut myös nukkumisella. Ajatusten tyhjentäminen illalla on aliarvostettu supervoima. Kun pää pysähtyy, jaksaa seuraavana päivänä taas vähän paremmin – vaikka vastassa olisi uusi lasku tai auton konepellin alta kuuluva ääni, jota ei pitäisi kuulua.
Ei tämä helppoa ole. Mutta mahdollista.
Kun seuraavan kerran elämä kippaa syliisi ongelman, vastoinkäymisen tai ihan silkkaa epäonnea, pysähdy hetkeksi ja kysy itseltäsi: voinko tehdä tälle jotain?
Jos voit, tee. Vaikka hitaasti ja pienesti.
Jos et voi, huokaise syvään, päästä yksi hyvin valittu ärräpää ja anna asian olla.
Elämä puhaltaa välillä kovaa. Mutta harvoin se jaksaa puhaltaa ikuisesti.
Oman elämän kirjailija, ammattivalmentaja Mika Järvinen, Nastolan Immilän kylältä
