Sieltä se tulee. Kun tuuli käy yläjuoksulta, voimakas tuoreen pihkan tuoksu täyttää tienoon jo ennen kuin tukkilautat näkyvät. Vielä 1950-luvulla uitto on jokakeväinen tapahtuma, jota ihmiset kerääntyvät suurin joukoin rannoille ja silloille seuraamaan. Sen saapuminen on aina yhtä taianomaista. Uitto viestii metsän antamasta voimasta ja turvasta ja koko seudun elinvoimasta – sahat ja tehtaat elävät ja elättävät työntekijänsä. Tukkijätkien lisäksi uitosta saavat lisätuloa myös muut kausityöntekijät ja tilalliset. Kansan juuret ovat syvällä metsässä. Metsä on ollut aina.
Rannalla Helmi katselee hengitystään pidättäen kaukana lähestyviä tukkilauttoja. Onkohan porukassa tänä vuonna se yksi, jonka nimeä hän ei tiedä, mutta jota hän ei voinut unohtaa. Se, jonka hän tapasi vain kerran viime vuonna laituritansseissa uiton viimeisenä päivänä.
Helmi toivoo ja samalla pelkää kohtaavansa hänet uudelleen. Hänen olisi nyt järkevintä keskittyä vain opintoihinsa ja valmistua opettajaseminaarista ilman, että mikään muu sekoittaisi hänen päätään. Sellaista hän ei nyt jaksaisi. Viime juhannusaattona Helmin nuorempi veli, iäkkäiden vanhempiensa silmäterä, oli uinut liian kauas rannasta eikä jaksanut enää takaisin. Estelyistä huolimatta äiti ryntäsi hätääntyneenä uiden pelastamaan lastaan. Voimakas pyörre nielaisi heidät molemmat. Isän mieli järkkyi tapahtuneesta moneksi kuukaudeksi. Menetys täyttää edelleen elämän ja vaikka arki on hiljalleen palaamassa uomiinsa, surua on yhä enemmän kuin kukaan jaksaisi kantaa.
Vain Helmin opinnoista ja tulevasta ammatista isä jaksaa iloita. ”On ainakin turvattu tulevaisuus, jos minulle jotain tapahtuisi”, hän sanoo. Isä tarvitsee Helmin tukea ja Helmi on päättänyt, ettei isän elämää saa järkyttää nyt mikään. Jääköön siis kaikki muu.
Tukkilaiset tulevat kaupunkiin ja asettuvat majapaikkoihinsa, kuka mihinkin. Helmi jatkaa opintojaan kurinalaisesti. Ystävä Elli tietää, että eräs tukkilainen, Olavi, oli kaupungilla kysellyt viime keväänä tapaamaansa tyttöä, jonka nimeä ei tiennyt. Kuvaus sopi Helmiin. Vaikka Helmi oli vaiennut tunteistaan, Elli kuvittelee jo innoissaan romanssin. Sunnuntaiaamuna Helmi suuntaa rantaan, jonne toukokuun alun kaunis ilma on houkutellut paljon ihmisiä. Hän ei tunne näkemistään tukkilaisista ketään. Elämä jatkuisi siis ennallaan ja hyvä niin. Sitten hän kuulee takanaan hiekassa rouskuvat määrätietoiset askeleet ja nimensä mainittavan. ”Helmi!”
Uittoa on jäljellä muutama päivä. Myöhäiset kotiintulot eivät ole Helmin tapaisia. Tyttöjä on aina varoitettu villeistä ja edesvastuuttomista tukkilaisista ja jopa piilotettu koteihinsa uiton ajaksi. Helmi sanoo isälle vain tarvitsevansa nyt paljon raitista ilmaa saadakseen opinnot päätökseen.
Uiton viimeisenä päivänä rannassa järjestetään tanssit ja tukkilaisnäytös, jossa parhaat esittelevät taitojaan. Meneillään on rullaus, jossa kaksi kilpailijaa pyörittää tukkia kunnes toinen putoaa. Olavi on kuningasjätkä ja voittanut useammin kuin hävinnyt. Nyt hän liukastuu ja tuntee kaatuessaan räjähtävän kivun ohimossaan. Kylmä vesi viiltää ja jokin tuntuu vetävän häntä pohjaa kohti. Hetken ajan hän näkee menneet ja tulevat, Helmin hymyilevät kasvot ja edesmenneen ystävänsä huolestuneen ilmeen. Vesi ei ole enää kylmää, vaan kuumaa ja hän tuntee ympärillään vain lempeän pehmeyden ja lämmön. ”Lepään hetken, kohta kerään voimani ja ponnistan pintaan,” hän ajattelee. ”Helmi, odota!”
Helmi yrittää huutaa mutta ääntä ei tule. ”Hyvä Jumala, miten minun nyt käy!”
Eeva Kunnas
