On siinä jotain outoa. Heti kun kalenteri kääntyy kesäkuun puolelle, ihmiset alkavat hymyillä. Ei kaikki, mutta moni. Kaupan kassalla, lenkkipolulla, jopa aamuruuhkassa.
Miksi?
Onko se aurinko? Vai se, että valo ei lopu kesken päivän – melkein ei koskaan? Vai se, että kylmyys ja pimeys väistyvät vihdoin ja viimein taka-alalle, sinne missä ne eivät enää määrää tahtia?
Ehkä se on kaikki yhdessä.
Kesä tekee ympäristöstä pehmeämmän. Ihmisistäkin. Kun aurinko lämmittää kasvoja, on vaikeampi olla aivan yhtä kireä kuin marraskuun loskassa tai tammikuun paukkupakkasissa. Kun ympärillä on vihreää, elävää ja valoisaa, mieli seuraa perässä – ainakin vähän.
Ja sitten on se ajatus lomasta. Vaikka lomaa ei vielä olisikaan, tieto siitä että se on tulossa, keventää askelta. Työstressi ei ehkä katoa, mutta se ei myöskään tunnu aivan yhtä pysyvältä. Tulee tilaa hengittää. Aikaa itselle, aikaa perheelle, aikaa olla tekemättä mitään – tai tehdä juuri sitä mitä haluaa.
Mutta entä jos ei hymyilytä?
Jos kesä tulee, mutta fiilis ei?
Se on ehkä tärkein kysymys.
Silloin ei auta, että kaikki ympärillä näyttää hyvältä, jos sisältä ei tunnu samalta. Ja silloin pitää tehdä jotain hyvin yksinkertaista, mutta yllättävän tehokasta.
Avaa silmät aamulla ja sano itsellesi: nyt on kesä.
Ei siksi, että se ratkaisee kaiken. Vaan siksi, että se muistuttaa siitä, mitä on tarjolla.
Nouse ylös. Mene ulos. Vaikka ei huvittaisi. Metsään, järven rantaan, pihalle – minne tahansa missä valo ja hiljaisuus tekevät tehtävänsä. Suomalainen kesäluonto on siitä reilu, että se ei vaadi paljoa. Riittää, että olet paikalla. Ja ei pahaa tee, vaikka hikoilet ja hengästyt – puolen tunnin happihyppely tekee hyvää niin keholle kuin mielelle.
Kesällä päivässä tuntuu olevan enemmän tunteja. Ehkä niitä ei oikeasti ole, mutta valo tekee sen tunteen. Ja se tunne kannattaa käyttää hyväksi. Liikkua vähän enemmän. Syödä vähän paremmin. Grillata, jos siltä tuntuu. Tai tehdä ihan tavallista ruokaa, mutta ajatuksella. Kaloreita ei kannata joka kerta laskea – mutta ei myöskään antaa mopon karata käsistä kesälläkään.
Ja nukkua. Kun nukuttaa, nukutaan. Mutta kuitenkin niin, että jaksaa seuraavana päivänä taas huomata, että on kesä.
Koska kesä ei ole vain säätila.
Se on mahdollisuus.
Mahdollisuus hengittää vähän vapaammin, liikkua vähän enemmän ja ehkä – ihan vähän – olla itselleen armollisempi.
Ja vaikka välillä menisi päin prinkkalaa – koska meneehän se – kannattaa muistaa yksi asia.
Kyllä se aurinko paistaa.
Jos ei tänään, niin huomenna.
Ja jos ei huomenna, niin viimeistään sen jälkeen.
Kesä ei katoa mihinkään.
Se odottaa kyllä.
Mika Järvinen
Ammattivalmentaja
Nastolan Immilän kylältä
