Tänä vuonna kesä, jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua, on ollut vähintäänkin eriskummallinen. Oikeasti lämpimät kesäpäivät ovat jääneet harvoiksi herkuiksi, ja moni suunnitelma on varmasti tehty sadetutkaa vilkuillen.
Toisaalta kun uutisista on seurannut Etelä-Euroopan lämpöennätyksiä, tukahduttavaa hellettä ja metsäpaloja, ei kotimaan viileä kesä ole tuntunut aivan niin suurelta murheelta. Itse ainakin valitsen mieluummin villapaidan heinäkuussa kuin läkähdyttävän kuumuuden viikkokausien ajan.
Epävakaista ilmoista huolimatta päätin pistää tämän kesän leikiksi. Hankin Linnanmäen kausikortin ja tein nostalgiamatkan myös yhteen ysärin suosikkikohteista, Vesipuisto Serenaan.
Oma mielikuvani Serenasta on muutaman vuoden takaa, jolloin tuntui, että suomalaiset olisivat jo lähes unohtaneet keskellä Espoon korpea sijaitsevan vesipuiston. Olin väärässä. Aurinkoinen mutta varsin viileä sunnuntai oli saanut paikalle väkeä sankoin joukoin. Vaikka Serenassa näkyi siellä täällä ajan patinaa, oli hauska huomata, kuinka hyvin paikka edelleen vetää.
Erityisen mukavalta tuntui ajatella, että monet 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Serenassa lapsina polskineet olivat nyt palanneet oman jälkikasvunsa kanssa. Samat liukumäet siis kutsuvat edelleen. Tällä kertaa vain muutamaa vuosikymmentä vanhempina ja ehkä hieman varovaisempina.
Linnanmäellä tunnelma on ollut toisenlainen. Siellä on tullut käytyä tänä kesänä ehkä liiankin ahkerasti, ja muutaman kerran lähes tyhjänä ollut puisto on tuntunut suorastaan surulliselta. Toki omalta kannaltani se on tarkoittanut lyhyempiä jonoja, mutta kyllä se oikea huvipuistofiilis syntyy ihmisistä, naurusta, kiljahduksista ja pienestä tungoksestakin.
Pelkkää säätä ei kuitenkaan voi syyttää. Linnanmäki otti tänä vuonna käyttöön aluemaksun, eli puistoon pääsystä täytyy maksaa, vaikka ei olisi menossa yhteenkään laitteeseen. Se on varmasti karsinut niitä kävijöitä, jotka ennen tulivat vain nauttimaan tunnelmasta, syömään jäätelön tai hattaran ja pelaamaan muutaman pelin.
Toki olen tänä kesänä jälleen huomannut myös sen, ettei elämyksiä tarvitse aina lähteä etsimään kaukaa eikä niiden tarvitse maksaa maltaita. Vietin viikonlopun Heinäsaaren upeissa maisemissa ja nautin varsin yksinkertaisista asioista. Rantasauna auringon laskiessa, järven hiljaisuus ja soutuveneellä verkkaisesti eteneminen voivat tuntua jopa suuremmilta elämyksiltä kuin Linnanmäen miljoonia maksaneet vuoristoradat.
No, okei. Jos kysytään 15-vuotiaalta, kumpi kiinnostaa enemmän – soutuvene vai vuoristorata – vastaus taitaa olla aika selvä.
Ehkä siinä onkin yksi aikuistumisen merkeistä. Kesän parhaita hetkiä ei välttämättä mitata lämpöasteissa, kilometreissä eikä vauhdissa. Joskus siihen riittää sauna, järvi, soutuvene ja pilvien välistä pilkistävä ilta-aurinko.
Ehkäpä viileys on pakottanut myös katsomaan kesää hieman toisin. Kun hellepäiviä ei voi pitää itsestäänselvyytenä, huomio kiinnittyy helpommin siihen, mitä kaikkea muuta kesään kuuluu – ja mitä jää muistoksi.
Ja jos tämä kesä nyt oli tässä, niin eihän se lopulta hullumpi ollut.
Jussi Varjo
Kirjoittaja on Heinolan Uutisten päätoimittaja
